Arkeologisia kenttätöitä Varsinais-Suomessa 2023

 

Tapahtuma järjestettiin 26.4.2024 Turun linnan Bryggman-salissa.

Kemiönsaari valmistautuu 700-vuotisjuhliinsa vuonna 2025, joten viime kesänä arkeologinen kiinnostus oli kohdistunut siihen nykyisin kuuluvaan entiseen Hiittisten kuntaan. Sen kahta pääsaarta Hiittistä ja Rosalaa erottaa muinaisena kauppapaikkana tunnettu Kyrksundet, mutta siellä ei käyty, sen sijaan Hiittisten kirjonkylää ja Rosalan kylää inventoivat Georg Haggrén ja kumppanit huhtikuussa. Hangon kesäyliopisto puolestaan kaivoi Rosalassa kesäkuussa. Uudet löydöt jäivät aika niukoiksi, mutta 1970-luvun aineistoa uudelleen läpikäydessä löytyi böömiläisen nauharuodepikarin sirpaleita ajalta 1350-1425 - ja samalla kuulin että böömiläinen lasintuotanto tyssäsi hussilaissotiin juurikin 1425 tienoilla. (Itse kävin Hiittisten muinaiskohteilla 2018.)

Jussi Kinnunen ryhmineen oli etsinyt paikallisella rahoituksella Laitilassa sijainnutta Kodjalan kirkkoa. Perimätiedon mukaan kirkko ja kirkkomaa ovat sijainneet Kalmanloukkaanmäen (!) Lukkalan tilan maalla. Inventointia oli tehty maatutkalla ym. 2021-22, ja kaivamaan päästiin 2023. Hautoja ja arkunnauloja löytyikin, toki tilan asukkaat olivat niistä jo ennestään tietoisia. radiohiiliajoitukset ulottuvat 1400-luvulta 1600-luvulle, tosin yhden haudan vainajan hunnun pronssispriaalikoriste voi ajoittua paljon kauemmas. Kyseessä on Kalannin seudun vanhin löydetty kristillinen ruumiskalmisto. Vaan missä kirkko? Mitkään todisteet eivät ainakaan estäisi sitä paikalla olevan, ja tutkimus jatkuu tänä kesänä.

Kesän 2023 sensaatioita oli Perttelin kirkon läheiseltä putkikaivannosta kaivinkoneen nostama, säiläkirjoituksin koristeltu 1100-luvun alkuun ajoitettu miekka. No, miekkojahan riittää, mutta paikalle hälytetty Juha Ruohonen ryhmineen kaivoi esiin komean helavyön helat, joiden pronssi oli säilyttänyt myös nahka- ja kangasjäänteitä, harvinaisia miehen haudoista löytyneeksi. Löytöihin kuului myös puukoton puukontuppi sekä sormus. Vainajasta säilynyt vain reisiluun kappale, joka todettu miehelle kuuluvaksi. Kohde on ensimmäinen varma ruumiskalmisto rautakauden lopun Salon- eli Uskelanjoen laaksosta, seutu ei siis ole ollut niin periferinen kuin luultu.

Petro Pesonen museoviraston arkeologisista kenttäpalveluista oli tehnyt rakennushankkeen vuoksi koekaivauksen Paraisten vanhalla malmilla. Löytöinä oli siegburg-keramiikkaa, palanutta savea ja jonkinlainen rakenne, jonka ajoitus 1500-luku. Koekaivausryhmä suoritti myös vanhan malmin inventoinnin georeferoimalla vanhimman kartan nykykartan päälle, ja ydistelemällä siihen kunnallistekniikkakarttoja rakennushistoriallisia inventointeja ja tekemällä maastossa arvioinnin tonttien rakennusasteesta. Tuloksena kartta, jossa todennäköisesti ja mahdollisetsi säilyneet kulttuurikerrokset sekä todennäköisesti tuhoutuneet kulttuurikerrokset. 

Jari Räsänen esitteli Raision museo harkon kenttätöitä, jota oli neljä: Raision Hintsan ja Impivaaran rautakautisten kohteen tarkastukset, Raision Polusmäen arkeologinen esiselvitys. Neljäs ulottui naapurikaupunki Naantalin puolelle, jossa Tupavuoreen kaavailtu tehdas edellytti hankealueen arkeologista inventointia. Sen alueelta lähempänä rantaa oli ilmeisesti löytynyt kalastajien tilapäissuoja eli tomtning.

Eveliina Salo oli valvonut tulevan kesän Tall Ships Race -tapahtumaa varten tehtyä Aurajoen ruoppausta. Ruopattu oli 2 km matkalta jokisuusta Martinsillalle. Kivipengerryksiä Aurajoen rantaan on rakennettu 1740-luvulta alkaen, ja lähempänä jokisuuta rantaa on myllertänyt varsinkin telakkateollisuus. Jokiuomaa ruopataan 10-15 vuoden välein. Ruopatessa pohjamuta oli kauhottu proomuun verkon läpi, silmäkoko 30 x 30 cm eli tarkoituksena oli tavoittaa lähinnä suurempia rakenteita, maamassat päätyivät Lauttarannan läjitysalueelle. Kuten jo uutisiinkin ehti, mainittavia löytöjä, kuten hylkyjä, ei kauhaan päätynyt, vain viitisenkymmentä puulöytöä ja jokin rautainen koneenosa + skuutteja.

Kari Uotila kertoi Muuritutkimus Oy:n kaivauksista Itäisellä Rantakadulla, dominikaanikonventin mailla. 1800-luvun tukimuurin ja 1700-luvun kivikellarin jälkeen on päästy keskiajalle, löytöinä mm. sinistä böömiläistä lasia (uudempaa kuin em. eli tuotannon taas toivuttua), ruutisarvi, jossa naishahmo, yli 150 tekstiilifragmenttia sekä mm. 1300-luvun tyylisiä kangasnappeja. Ajoitettavaa keramiikkaa on 1200-luvun lopulta lähtien, ikkunalasia 1200-1300-luvun vaihteesta. Rakennusarkeologi Uotilaa oli erityisesti innostanut 1300-luvulle ajoittunut laasti-tiilimurska-multakerros, mikä ilmeisesti vaikuuttaa käsityksiimme tiilenkäytön alkamisesta Suomessa. Kaivaukset jatkuvat tänä kesänä yli Kaskenkadun.

Hanna-Maria Pellinen Oy Sigillum Ab:sta oli kaivanut Paattisten Lautkankareen autiotontilla. Kappalaisille alettiin perustaa omia kappeleita 1600-luvulla, mieluiten autiotiloille, ja Paattisten kappeliseurakunnalle sellainen perustettiin tänne 1688 Auvaismäen kylän Lautkankareen autiotilalle. Kappalaisten pappilat olivat köyhempiä kuin kirkkoherrojen pappilat, sen verran suuret tuloeroot näiden välillä oli. Esineistö erosi silti talonpoikaisesta, mm. kirjoitustaidosta kertovien mustepullojen osalta. Muita löytöjä varhaisempi kirjansolki kertoi kirjojen pitkäikäisyydestä.

Päivän päätti Sofia Paasikiven esitys DNA- ja muiden näytteiden otosta Seilin kirkon kryptan muumioista. En toden sanoakseni edes tiennyt koko kryptan olemassaolosta, mutta paikka on kuulemma ollut vierailujen kohde uusimpiin aikoihin asti, nyt tosin lukossa. Tila oli ollut äärimmäisen haastava työskennellä asianmukaisiin suojavarustuksiin pynttäytyneenä (ja itse en jallallani moiseen astuisi missään puvussa). Kryptasta oli löytynyt viisi arkkua, vainajat pääosin miehiä. Arkistolähteet kertovat kryptaan haudatun 7 henkilöä 1700-luvun jälkipuoliskolla, Seilin pappeja ja näiden perheenjäseniä, eli ainakin osa naisvainajista oli sittemmin haudattu kirkkomaalle. Pikanttina yksityiskohtana proteiinialanyysin antama tieto että vainajan no 2 kallon sisälle pesänsä tehnyt jyrsijä oli nimenomaan rotta. Kohteen luonnontieteelliset analyysit jatkuvat, lisää aiheesta täällä.

Elämää ja kuolemaa Linnanfältillä

Kannakselaissyntyinen, mutta Uudessakaupungissa vaikuttanut Eva Illoinen (1934-1987) julkaisi 1978 romaanin Rinkeblummat kukkivat. Kirjan päähenkilö on nimellisesti Vikke Ström, mutta käytännössä koko Linnanfältille 1900-luvun alussa rakennetun työväenasuntoyhtiö Onnelan väki. Kertomuksen kaari kattaa Viken elämän vuosisadan alusta sodanjälkeiseen aikaan ja kuolemaan.

Aika haikeaa ja surumielistä kirjan kerronta on, eikä itselleni erityisempi lukuelämys. Aloitin Turku-romaanien sarjan tästä kirjasta oikeastaan siksi, että Linnanfältin alueella on kirjassakin mainittu Kalastajankatu, jossa sijaitsevassa Turun maakuntamuseossa, sittemmin museokeskuksessa, olen käynyt töissä jo yli 30 vuoden ajan, niin että nämä romaanin henkilöiden kadut tuntuvat jo melkein toisilta kotikulmilta.

Linnanfältin nimellä markkinoidaan nykyään alueen uusia puukerrostaloja, mutta alunperin alueelle syntyi Portsan tavoin työväen puutalo-osakeyhtiöitä. Portsaan alue ei kuitenkaan kuulu, vaikka joku joskus niin luulee, ja romaanissa kerrotaankin miten alueen pojat tappelivat portsalaispoikien kanssa.

Tässä alue nykyisellään, museokeskuksen tilat vasemmassa reunassa alhaalla.

Sama alue hieman suurempana vuoden 1905 kartalla. Telakka ja satama antoivat työtä Linnanfältin asukkaille.

Illoisen romaanissa tuntuu olevan ikuinen kesäaika, sen verran paljon asuntoyhtiön elämä tapahtuu korttelin sisäpihalla maailman melskeiden kommentoinnin, kinastelun ja muun yhdessäolon, joskus traagisempienkin tapahtumien merkeissä. Epäilemättä näin olikin paljon enemmän kuin nykyään. Työväenluokkaisen asukkaat eivät ole maan mahtavia, mutteivät köyhimpiäkään, ja oma asunto-osake on ylpeyden aihe.

Linnanfältin alueella elämä paljolti eletäänkin, joskus käydään keskustan humussa, muutaman kerran läheisessä Pahaniemessä, ja jopa Nummenpakan Kuuvuorella saakka. Työtä telakalla tai satamassa ei juuri kuvata. Läheisellä Turun linnalla ei tarinassa juuri roolia ole, paitsi lopussa kun teollisuuskoulua käyvä sukulaispoika kommentoi näkemäänsä:

- On siinä kivee, sanoi poika ja katseli arvioiden linnan muureja. - On tehty paljon turhaa työtä. Nykyaikaiset menetelmät...

(...)

- Mut ajattele mikä energiahukka! Ja on sen täytyny kestää jumalattoman kauanki. Ja nyt sillä ei sit tee yhtään mitään. On tossa vaan tiellä. Ja ne meinaa ruveta sitä entistämään. On se hullua.

Loppuun sarja tänään kuvattuja näkymiä Linnanfältiltä sellaisena kuin sen vanha osa on jäljellä.

Ja niin, ne rinkeplummat, ne ovat tietysti kehäkukkia.

Maailmansota yksissä kansissa (3)

David Stevensonin kirjan 1914-1918: The History of the First World War (2004) takakansiteksti lupaa sen olevan "The best comprehensive one-volume history of the war yet written". Paljon luvattu, ja kyllä kirja mielenkiintoinen onkin, vaikka - tai koska - keskittyy myös paljon muuhun kuin taisteluihin.

Aristoteliaanisesti Stevenson jakaa sodan alkuun (Outbreak), keskikohtaan (Escalation) ja loppuun (Outcome), taitekohtina liikuntasodan loppuminen lännessä loppuvuodesta 1914, ja Venäjän vallankumous sekä USA:n liittyminen sotaan keväällä 1917. Suurin osa luvuista osuu "tylsään" keskikohtaan, ja käsittelevät mm. teknologiaa, talouttta, strategiaa, rauhantunnusteluja jne.

Melkeinpä kiinnostavin on neljäs osa (Legacy), jossa käsitellään rauhan solmimista, jälleenrakennusta ja suistumista uuteen sotaan kahta vuosikymmentä myöhemmin. Loppuluvussa kerrataan sodan historiografiaa ja tulkintojen heilahtelua kulloisenkin aikakauden mukaan.

Suomikin on saanut lyhyen maininnan, tosin nolosti kokonaan virheellisen. Saksa tuli Suomeen nikkelin vuoksi (Petsamon nikkeli löydettiin vasta 1921), Wilhelm II halusi poikansa Suomen kuninkaaksi (ei halunnut) ja Saksa lähetti Suomeen 70000 sotilasta (lähetti 14000). Tällaista se pienten maiden historia suursodassa on.