keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Sisilian kuninkaan viitta


Tämä Wienin keisarillisessa aarrekammiossa oleva tekstiili tunnetaan Sisilian kuninkaan Roger II:n kruunajaisviittana, mutta Roger kruunattiin jo 1130, ja viitta valmistettiin Palermon kuninkaallisissa työpajoissa (khizana) vasta 1133-34. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijoiden kruunajaisissa sitä käytettiin myöhemmin useinkin, Sisilian kuninkaan Fredrik II:n tultua 1200-luvun alussa myös Saksan keisariksi ja viitan tultua osaksi keisarikunnan kruunajaisasua.

Silkin tuotanto oli tullut Sisiliaan arabien mukana 800-900-luvuilla, mutta saaren kankaat eivät yltäneet laadultaan aikakauden parhaisiin. Viitan kangas onkin bysanttilaista, peräisin ehkä  keskisen Kreikan Thebasta. Viitan kirjailun (mm. tuhansia helmiä) ovat kuitenkin tehneet kuninkaallisen työpajan muslimikäsityöläiset. Kuva-aiheena on palmuksi kuvatun elämänpuun molemmin puolin peilikuvina kamelin kimppuun käyvä leijona, molemmat vanhaa Persian ja Lähi-idän kuvastoa.

Elämänpuun katsotaan viittaavan Sisilian hedelmällisyyteen, ja kristillisessä kontekstissa se kuvaa myös voittoa kuolemasta sekä ikuista elämää. Leijonat olivat usein käytetty hallitsijan symboli, ja tässä ne kuvaavat Rogeria itseään, pohjoisafrikkalaisten kameleiden kuvatessa kristityn kuninkaan voittoa Pohjois-Afrikan arabeista jotka aiemmin olivat pitäneet Sisiliaa hallussaan. Leijonaan kirjailtujen ruusujen katsotaan myös muodostavan leijonan tähtikuvion. Viitan alareunaa kiertävä, kuufalaista tyyliä oleva arabiankielinen kirjoitus kertoo tekstiilin valmistuspaikan ja ajan, vuosi 528 jälkeen Hidžran (1133-34 jKr.).

Normannikuninkaiden aika oli Sisilian loistokautta, ja viitta sen hienoimpia saavutuksia arkkitehtuurin ohella. Niinpä se on päässyt moniin julkaisuihin kuvaamaan Sisilian tai Välimeren alueen historiaa, keskiaikaista taidetta, islamilaista taidetta tai mitä milloinkin. Siksi olikin elämys päästä näkemään se vakiopaikallaan Wienissä, josta sitä ei viime kesänä ollut lainattu edes British Museumin samanaikaiseen näyttelyyn Sicily: culture and conquest. Näyttelyjulkaisuun se oli päässyt, itseoikeutetusti.

Dirk Booms & Peter Higgs: Sicily: culture and conquest, British Museum 2016
 

tiistai 29. marraskuuta 2016

Jöns Budde, kielenkääntäjä keskiajalta

Sain maanantaina aikaiseksi laittautua Turun tuomiokirkkoon kuuntelemaan FT Mikko Kaukon luentoa Jöns Budde ja hänen kääntämänsä kirjallisuus. Tämän Suomen ensimmäiseksi kirjailijaksikin kutsutun Naantalin birgittalaisluostarin munkin Kauko määritteli pikemminkin "ruotsalaisen kielialueen ensimmäiseksi ammattimaiseksi kielenkääntäjäksi, jolta on säilynyt huomattava määrä käännöksiä".

Henkilönä Buddesta ei paljon tiedetä. Jöns eli Johannes Andersson käytti sukunimenään sekä muotoa Budde että Räk - viittasivatko nimet isän ja äidin maatilojen nimiin? Käyttämänsä ruotsin perusteella Jöns oli kotoisin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, mutta kieleen oli tarttunut jälkiä myös Turun seudun ja Uplannin murteista. Ensimmäinen maininta luostarissa hänestä on 1459, mutta vasta 1462 häntä kutsutaan "veljeksi". Koska se edellytti vähintään 25 vuoden ikää, on Jönsin täytynyt syntyä 1437 tai sitä ennen. Viimeinen elonmerkki hänestä on vuodelta 1491, siinä siis tietämämme rajapyykit hänen elämästään.

Kouluja Jönsin on täytynyt käydä, sillä hänen latinansa oli korkeatasoista. Alkuopetus tuli ehkä Turun katedraalikoulussa tai dominikaaniluostarin koulussa. Aivan varmasti hänen on täytynyt opiskella ulkomailla, ja Greifswaldin yliopiston matrikkelissa onkin maininta Johannes Buddesta vuodelta 1468 tai 1469. Johannes on kuitenkin merkitty dominikaaniksi ja toisaalta Jöns oli aivan varmasti Vadstenassa pääsiäisenä 1469. Mutta ehkä Jöns merkittiin dominikaaniksi koska oli käynyt Turussa dominikaanikoulun, eikä opiskelun Saksassa tarvinnut kestää kuin vuoden... spekulaatioita näemmä riittää.

Jönsin omalla käsikirjoituksia on säilynyt vain pari, muut ovat kopioita, ilmeisesti jo Jönsin elinaikana tehtyjä. Budden käännöksiä on säilynyt 1350 sivua, vaikuttava määrä, pääosin Raamattua, apokryfitekstejä ja ylipäätään hengellisiä kirjoituksia. Mukana on huumoria esim. sanaleikkien muodossa, mutta pääosin sisältö on synkkää synnistä ja helvetin kauhuista varoittelua. Helvetti kuvattiin mielikuvituksellisena paikkana, paradoksaalisesti samalla tavoin kuin kaukaiset maat kuten Intia - Kaukon mielestä sitä saattoi verrata suorastaan science fictioniin.

Jöns käänsi tekstejä tilaustyönä Naantalin ja Vadstena luostarille, ja ehkä siksi Juditin, Esterin ja Ruutin kirjat katsottiin sopivaksi lukemistoksi nunnille. Näiden latinantaito ei riittänyt omaan lukemiseen ja kännöksille oli kysyntää. (Itse asiassa, vaikka Raamattua ei ennen reformaatiota kokonaan käännetty, käännettiin siitä niin paljon otteita että se lähestulkoon tuli käännetyksi.)  Luostariohjeissa sääntökunnan naisjäsenille Budde vaikuttaa sortuneen mansplainingiin: nunnat eivät saaneet niin näkyvää roolia kuin Pyhä Birgitta itse olisi halunnut.

Jöns Budden latinantaito todettiinkin jo hyväksi, hänen käännöksissään on hyvin vähän virheitä. Aikakauden käännöstyössä on tunnistettu kaksi koulukuntaa: dominikaaninen joka käänsi vapaammin ja muunteli tekstiä, ja birgittalainen joka pysytteli tiukemmin alkuperäistekstissä, nykyajan tapaan. Budde edusti jälkimmäistä, ja hänellä oli myös tapana viljellä runsaasti latinankielisiä sitaatteja (niiden käännös seurasi heti perässä), ja suosia myös allitteraatioita eli alkusointua. Esipuheissa ja jälkisanoissa Budde tosin vähätteli taitojaan ja voivotteli käännöstyön vaikeutta, sellainen oli ajan konventio.

Reformaation myötä Jöns Budde unohtui. Käsikirjoituksista on löydetty 1600-luvun merkintä, jonka mukaan teksti on "huonointa ruotsia ikinä", johtuen ilmeisesti monista latinankielisistä sitaateista. Vasta Porthan löysi Budden, vaikka hänenkin mielestään itse tekstit olivat "katolista höpötystä". Kääntäjämunkin maine kasvoi 1800-luvun mittaan niin että 1900-luvulla Jalmari Jaakkola hehkutti häntä jo "suomalaisen humanismin ensi airueena ja suomalaisen esirenessanssin innoittuneena vesana". Mutta kuten Kauko jo alussa totesi, Suomen ensimmäiseksi kirjailijaksi kutsuminen on liioittelua.

Kuvassa Jöns Budden Naantalin luostarille lahjoittama pateeni eli ehtoollisleipälautanen, jossa olevan henkilön on arveltu esittävän lahjoittajaa itseään, mm. puvusta riippuvien kirjoitusvälineiden vuoksi.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Graalin malja ja yksisarvisen sarvi

Aiemmin on tainnut olla jo useamminkin puhetta tästä miehestä.


Hän on Rudolf II, Prahaa hallintokaupunkinaan pitänyt Saksan keisari, jonka kuriositeettikabinetti oli kaikista renessanssin kokoelmista loisteliain. Kaksi esinettä siellä oli kuitenkin ylitse muiden, molemmat nykyään Wienin keisarillisessa aarrekammiossa, niistä tässä enimmäisenä yksisarvisen sarvi.


Miksi sarvivalaan sarvi kasvaa kierteiseksi, en osaa sanoa. Se oli joka tapauksessa kuriositeettikabinettien kallein mahdollinen esine, ja kaikkien himoitsema. Tämän tiedetään tulleen vuonna 1540 Puolan kuninkaan Sigismund II Augustin (Katariina Jagellonican veljen) lahjana Rudolfin isoisälle, keisari Ferdinand I:lle.


Yksisarvisen sarvia oli toki muuallakin, ja kuka tietää miten iso populaatio maailmassa yksisarvisia olikaan, mutta toinen esine oli todella uniikki. Se ei ollut vähempää kuin alkuperäinen Graalin malja, johon Joosef Arimatialainen kokosi ristiinnaulitun Kristuksen veren sen vuodettua Longinuksen pistettyä Vapahtajan kylkeen haavan (myös keihäs kuuluu aarrekammion kokoelmiin).





Rudolf ja hänen aikalaisensa uskoivat että agaattivadin pohjan kuvioista saattoi lukea Kristuksen nimen.  Agaatista ja muista kovista kivilajeista hiotut esineet saavuttivat Rooman valtakunanssa korkean tason, mutta tämä ei sille nykytutkijoiden mukaan yllä, vaan sen ajatellaan olevan valmistettu Konstantinopolissa 300-luvulla jKr.

Sitä en sen sijaan tiedä, onko jäljellä se "espanjalaistyylinen miekka", jolla Rudolfilla oli tapana piirtää ympärilleen (lattiaan?) suojaava ympyrä, johon hän näiden kahden rakkaimman aarteensa kanssa vetäytyi turvaan maailman pahuudelta, hovijuonitteluilta ja salamurhahankkeilta.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Kuvainraastantaa


Viron uusi kansallismuseo avautui Tartossa syyskuussa, ja on saavuttanut suuren suosion, Suomestakin sinne on jo moni museoammattilainen ehtinyt tutustumismatkalle. Eilen tuli kuitenkin vastaan uutinen tarttolaistaiteilija Timo Tootsin multimediateos Reformaation herättämästä hälystä. Kaikenlaiset havainnollistavat härpäkkeet ovat museoissa kovassa huudossa ja tämä oli sellainen: nappia painamalla sai Neitsyt Mariaa esittävän kuvan hajoamaan sirpaleiksi. Mitä sopivin vertauskuva omasta mielestäni, sillä toisin kuin Suomessa, Virossa reformaatio sai voimakkaista ikonoklastisia piirteitä, mm. Tarton linnavuoren tuomiokirkon irtaimisto pantiin tuhannen päreiksi 1525.

Viron evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa kertoi härpäkkeen loukkaavan virolaisia, joiden kansanuskossa Marialla on arvostettu asema. Muuan poliitikko kertoi sen loukkaavan myös venäläisvähemmistöä. Museon selittelyt siitä että tarkoitus oli kuvata reformaation aikaista "barbariaa" eivät enää auttaneet, vaan teoksen interaktiivinen osuus on nyt pois päältä, ja teos rikkoutuu ja eheytyy omia aikojaan.

Suomessa, kuten todettu, reformaatio eteni enimmäkseen rauhallisempaa ja väkivallattomampaa rataansa, sen jälkeen kun Kustaa Vaasa oli vapauttanut kirkot enimmistä arvoesineistään. Hylätyt pyhimykset poistettiin vaivihkaa, niitä pirstomatta. Kristus ja apostolit saivat jäädä paikoilleen. Pois pistetyt veistokset saivat rapistua omia aikojaan, ja sellaisina me ne nykyään näemme. Turun museokeskuksen kokoelmiin Turun linnan Sturen kirkossa kuuluu kuitenkin yllä olevassa kuvassa näkyvä kasvonsa menettänyt Pyhä Dominicus Liedon kirkosta. Menettikö Dominicus kasvonsa epätavallisen kuvainraastannan seurauksena? Emme tiedä, mutta hän saa edustaa reformaation ikonoklastista ulottuvuutta helmikuussa avautuvassa Valtapeliä - reformaatio Suomessa -näyttelyssä.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Turkulaisia brändejä

Vuonna 2004 tuntuvat brändit olleen ajan sana, sillä myös Turun maakuntamuseo (nyk. museokeskus), julkaisi aiheesta kirjan Sisua, siloa ja sinappia - merkkituotteita Turusta. Julkaisu oli pohjana samannimiselle näyttelylle  Turun linnassa 4.11.2004-13.3.2005.

Kirjan aloittaa Veikko Laakson suorastaan hengästyttävä katsaus Turun teollisuuslaitosten historiaan "manufaktuureista bioteknologiaan". Jos nimien ja vuosilukujen kavalkadista ei muuta mieleen jääkään, niin ainakin oivallus siitä miten täynnä tehtaita Turun ruutukaavakeskusta onkaan ollut - yksinpä vanhalla raatihuoneellakin hyrisi aikoinaan Juseliuksen paitatehdas. Monet tehdaskiinteistöt toki sellaisiksi vieläkin tunnistaa, nyttemmin jo toimistoiksi tai asunnoiksi muutettuina.

Kollegani Sanna Kupila tunnusti olleensa kirja-ajatuksen esittäjä, ja ehkäpä jo siitäkin syystä hänelle on langennut useamman artikkelin kirjoittajuus kuin muille, mutta mukana on myös muita museon tutkijoita, ja ulkopuolisiakin mm. Turun yliopistolta; iskusävelmistä Aurajoen rannalla on kirjoittanut elokuvakriitikko Tapani Maskula.

Sisu-pastilli, Xylitol-Jenkki, Jalostajan hernekeitto, Hesburger, Piltti-lastenruoat, Tunturi-mopedit, Surf, Omo ja muut Turun Saippuan tuotteet... paljon on Turussa tuotettu kaikkien suomalaisten tuntemia tuotteita.  Teollinen vallankumous alkoi täälläkin pienestä: ensimmäiset Ruutu-näkkileivät paistoi työmiehenvaimo Emma Kaisu pienessä leipomossaan Hämeenkadulla, ja Arvo Sakrelius kokosi ensimmäiset ASA-radiot keittiön pöydän ääressä.

Kirjan ilmestyessä oltiin Turussa menossa jälkiteolliseen aikaan, ja tuntuu että tähän kirjaan pääseminen oli monille tehtaille suorastaan kuolemansuudelma. Noina vuosina museon syliin kaatui useampikin suuri tehdaskokoelma: Turun Saippua, Asa/Finlux, Hellas/Leaf. Kahta jälkimmäistä olin itsekin käymässä läpi, ja varsinkin Finlux teki kylmäävän vaikutuksen: toimistopuolelta oli lähdetty kuin tsunamin uhkaamina, jonkun insinöörin työpöydällä oli jopa lasten kuvat jäljellä.

Viimeksi loppui kirjassa kuvatuista tuotteista Pukkilan kaakelilaattojen valmistus. Toisaalta kerran jo Ruotsiin muuttanutt Turun Sinappi on palannut Suomeen, joskaan ei Turkuun, ja monille turkulaisille Auran Sinappi on korvannut sen. Kovia kokenut telakkateollisuuskin porskuttaa taas lupaavasti. Ja mitä museon kätköihin päätyneisiin kokoelmiin tulee, niin esim. ASA-kokoelma on radioharrastajien jatkuvan kiinnostuksen kohde.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Pärnun vanhaakaupunkia

Tallinnan portti ja syksyn lehdet. Barokkimuotoinen yläosa restauroitiin vasta 1800-luvun lopulla, kävi mm. Pärnun museon valokuvista ilmi.


Kuninkaankatu ja luterilaisen Elisabetinkirkon torni.


Tämä merkillinen rakenus on Mäkeläisen kirjassa nimetty vain suureksi hirsitaloksi 1600-luvulta. Merkillisen koristevyön merkitystä ei kerrottu.


Muraalitaidetta Eteläkadun (Louna tänav) itäpäässä.


Pitkään (joskin alunperin kadun vastakkaisella puolella) toiminut Sõõriku baar, jonka kanta-asiakkaiden annos vaikutti olevan kahvi ja puolen tusinaa munkkirinkeliä.


Punainen torni on ainoa jäännös keskiaikaisesta kaupunginmuurista, sen kaakkoistorni. Tornissa oli aikaisemmin ravintola, nyt koko paikka oli kiinni, ja Mäkeläisen kirjan mukaan Pärnun museo kunnostaa sitä käyttöönsä.


Seegi maja, sen paikalla oli keskiajalla Pyhän Hengen talo (sellainen oli Turussakin), ja 1600-luvulla perustusten päälle rakennetiin vaivaistalo. Talo on entisöity 1600-luvun asuun ja toimii ravintolana.


Vanha raatihuone 1700-luvun lopulta. Aleksanteri I majoittui siellä 1806, ja pianhan hänellä oli tilaisuus siihen Turussakin, sattuneesta syystä. Talossa nyt mm. matkailutoimisto.


Ortodoksista Katariinan kirkkoa 1760-luvulta sanotaan tyylikkäimmäksi ortodoksikirkoksi Virossa.


Malmön katu on saanut nimensä 1600-luvun malmölaisista kauppiaista.


Maria Magdalenan kilta toimi Pärnussa keskiajalla, nyt se on nimenä tälle kaupungin käsityöläisten myynti-, näyttely- ja ateljeetilalle. Valkoinen risti sinisellä pohjalla on Pärnun kaupungin lippu.


Ehkä jonkinlainen nähtävyys tämäkin: pub nimeltä Veerev Õlu, josta Mäkeläisen kirja kertoo löytyvän "nukkavierua virolais-ruotsalaista tunnelmaa". Poikkesin, mutta erityisen nukkavieruna en pitänyt.


Keskiaikaisesta Nikolainkirkosta on muistona enää 1989 pystytetty kivi. Nyt vasta sain selville senkin, että kirkossa säilytettiin Mustaa ristiä, joka katolisella ajalla teki Pärnusta merkittävän pyhiinvaelluskohteen ympäri Euroopan (käytiinkö siellä siis Suomestakin?). Risti oli ihmeen kaupalla pelastunut Vanhan Pärnun tuomiokirkosta, kun liettualaiset sen polttivat 1263 - mutta kenties nokeentunut, vai mistä nimi? Kirkko paloi reliikkeineen syyskuussa 1944, ja 1954 sen jäänteet purettiin kokonaan.


Keskiaikainen eli pohjoinen puoli vaikuttaa kadonneen kokonaan, siellä on nyt kokonan moderneja rakennuksia. Vanhimmat rakennusket löytyvät bastioninen sisäänsä sulkeman alueen uudemmasta eli eteläosasta.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Mörssäri Viron vapaussodasta

Pärnun museossa tuli vastaan tälläinenkin sotakone.


Ensimmäisen maailmansodan jumiuduttua juoksuhautoihin tuli armeijoille tarve kaikenlaisiin kaarituliaseisiin, joita nimitettiin miinanheittimiksi, mörssäreiksi ja kranaatinheittimiksi. Tämän malliksi teksti kertoi FR 38K - kirjaimet tulivat sanoista Franko-Russkij, ranskalais-venäläinen, sillä sitä valmistettiin ranskalaisen esikuvan mukaan Venäjällä. Tämä kappale oli peräisin Izorasta (Izhorsk?) ja valmistettu vuosien 1915-17 välillä.  Museossa oli myös laitteella ammuttu ammus.


No totta puhuen ammus oli moderni kopio.


Näyttelyteksti kertoi edelleen mörssärin kuuluneen mahdollisesti vapaussodan virolaiselle 6. tai 9. rykmentille, joista ainakin jälkimmäinen perustettiin Pärnun seudulla. Taisteluihin rykmentti osallistui saksalaisia vastaan etelässä ja venäläisiä vastaan idässä.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Pärnun bastionit, osa 2

Pärnun bastioneista tuli näemmä kerrottua ensimmäisen kerran jo yli kuusi vuotta sitten, mutta internethän on ikuinen ja ajaton, joten jatketaan nyt. Huomasin nimittäin, että niiden ainoan säilyneen osan luona on Vallikäär, jonka pohjalla on suurikoinen kaavio koko järjestelmästä.


Kaakkoiskulman Jupiter-bastioni.


Sitä vastapäätä luoteiskulmassa, joen puolella, oli Venus-bastioni, joka osittain on vielä jäljellä.


Bastionien välissä olevien ns. kurtiinimuurien edessä oli Pärnussa kolmessa kohtaa raveliiniksi sanottu kolmionmuotoinen varustus. Bastionien tavoin niilläkin oli nimet: idässä Mars- ja Aurinko-bastionien välissä Morgenstern...


...kaakossa, Riian portin suojana, Aurinko- ja Jupiter-bastionien välissä Mittagstern...


...ja lounaassa, Merkurius- ja Kuu-bastionien välissä, säilyneen Tallinnan portin suojana Abendstern.


Vanha tori sijaitsi kaupungin keskiaikaisessa osassa, sen tällä puolen on toisessa maailmansodassa tuhoutunut ja sodan jälkeen jäljettömiin purettu Nikolainkirkko.


1600-luvulla kaupungin keskus siirtyi uudelle torille (uus turg). Sen paikalla on nykyään Lastenpuisto. Torin tkana ortodoksinen Katariinankirkko.


Nikolainkadun (Nikolai tänav) ja Kuninkaankadun (Kuninga tänav) risteys. Kirkko on luterilainen Elisabetinkirkko, joka sai nimensä rakentamisen rahoittaneesta keisarinna Elisabetista.


Kuninkaankatu yhdisti Tallinnan portin lannessä ja Riian portin idässä. Ruotsin kaudella niiden nimet olivat Ruotsin kuninkaiden mukaan Kaarle Kustaan ja Kaarlen portit.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...