maanantai 28. syyskuuta 2015

Turun linnan tonttu-ukko 2.0

Kun Sakari Topeliuksen kirjoitti sadun Turun linnan tonttu-ukosta vuonna 1849, oli sen kantavana juonena huoli linnan säilymisestä: kestäisikö se tuleviin aikoihin vai raukeaisiko raunioiksi?

Kun museon palveluksessa Turun linnassa pitkän uran tehnyt Nina Lepokorpi on nyt 2015 jatkanut Topeliuksen tarinaa kirjassaan Tonttu-ukko tarinoi, on huoli väistynyt. Vielä yhden hirveän koettelemuksen sodassa kokemaan joutunut linna korjattiin nykyiseen loistoonsa jo yli 50 vuotta sitten, ja linnan historiasta kertova uusi perusnäyttely valmistui pari vuotta sitten.

Nyt voi tonttukin jo ottaa rauhallisemmin, linna ja tontun aarteet ovat turvassa, ja on aikaa muistella elämää linnassa kaikkina sen vuosisatoina. Tai ei ihan kaikkina, sillä pienet parin-kolmen sivun tarinat kertovat usein Juhana-herttuan ajasta, muutaman kerran keskiajasta ja 1600-luvusta sekä käväisevät välillä nykyajassa. Mutta ehkäpä Topeliuksen versio kertoi linnan 1700- ja 1800-lukujen Ruususen unesta jo kaiken?

Kuten jo sanottu, tarinat ovat lyhyitä, selkeitä ja Kirsi Haapamäen hauskasti kuvittamia. Kun monet kerrotut asiat viittaavat uudessa perusnäyttelyssä esiintyviin asioihin ja henkilöihin, ja näyttelyn itsensä osana ovat nauhalta kuunneltavat tontun kertomukset perheen pienimmille, on tämä julkaisu lapsiperheelle luonteva muisto hankittavaksi. Sitä lukiessa mieleen palaavat taas herttuan juhlapöytä, Pylsy-Elinan ankara ilme ja fatabuurin ihmeelliset tavarat. Ja minkä huoneen ikkunasta lensikään se tykinkuula jonka ilmavirta tempaisi tontun lakin nurinpäin ja sai hänet näkyväksi?

Kirja julkaistaaan tällä viikolla Turun kirjamessuilla ja sitä saa vastedes Turun linnan museokaupasta.

torstai 17. syyskuuta 2015

D-Day: Le Cambe

Viimeinen Normandian sotatoimiin 1944 liittyvä kohde oli Le Camben saksalainen sotilashautausmaa. Siellä lepää yli 21000 Ranskan taisteluissa Saksan asevoimien riveissä kaatunutta sotilasta.


Viiden kiviristin ryhmät eivät ole hautoja, ne vain rytmittävät aluetta.


Haudat on merkitty pienehköillä makuullaan olevilla laatoilla. Jokaisen kohdalle on haudattu kaksi vainajaa. Kaatuneesta kerrotaan sotilasarvo, nimi sekä synnyin- ja kuolinpäivä. Jos vainaja on tuntematon kerrotaan vain että tämä on "saksalainen sotilas".


Alueen keskellä on "tumulus", jonka huipulta saa käsityksen alueen laajuudesta.



Vainajia oli muistettu kukilla myös täällä.


Hautausmaan portin ulkopuolella oli pieni näyttely tastelujen kulusta sekä hautausmaan vaiheista. Sodan jälkeen (länsi)saksalaiset nuoret tekivät kesäisin suru- ja sovitustyötä siirtämällä kaatuneita kenttähaudoistaan eri puolilta Normandiaa tänne Le Cambeen. Välien paikallisiin ranskalaisiin kerrottiin olleen hyvät. Sota oli koskettanut kaikkia.

Myöhemmin kesällä uutiset kertoivat miten Michael Wittmannin hautakivi oli varastettu Le Cambesta. Kenties asialla olivat uusnatsit, joille tämä panssarijoukoissa kunnostautunut SS-kapteeni on jonkinlainen idoli. Mitä saksalaisiin yleensä tulee, he taistelivat Normandiassa epätoivon vimmalla ja monen vuoden taistelukokemuksella, puolustusta suosineessa maastossa (bocage), yltäen uskomattomiin suorituksiin, ennen kuin liittoutuneiden mies- ja materiaaliylivoima vei lopulta voiton ja rintama romahti.

1980-luvulle tultaessa tätä ryhdyttiin arvostamaan myös entisten vihollisten parissa, ja taistelujen kulkua ja maastoa tutkittiin oppia ottaen. Ennen kylmän sodan loppua länsi katsoi että sen oli kehitettävä panssarivaunu (sellaiseksi tuli Abrams M1) ja koulutettava siihen taistelijat, jotka pystyisivät neuvostoarmeijan panssariarmeijoita vastaan wittmannmaisiin saavutuksiin, tuhoamaan kymmenittäin vihollisvaunuja ennen omaa tuhoutumistaan.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

D-Day: Pointe-du-Hoc

Omaharannan länsipuolella on Pointe-du-Hocin niemi, jolla liittoutuneiden tiedustelu kertoi olevan 1260. rannikkopatteriston 2. patteri. Tehtävä annettiin kolmelle 2. Sissipataljoonan (Rangers) komppanialle (loput pataljoonan komppanioista nousivat maihin Omaha-rannalle ja niiden rynnäköintiä maihin kuvaa elokuvan Pelastakaa sotamies Ryan alku)

Maihinnousupaikoiksi pyrittiin valikoimaan niin loivat rannat kuin mahdollista, mutta täällä se ei ollut mahdollista. Rangereiden piti nousta ylös liki kohtisuoraa kallioseinämää, apuna oli mm. Lontoon palolaitoksen tikasautojen tikkaita, ja raketteja joilla ammuttiin köysiä ylös kielekkeille.



Ylhäällä oleva tasanne on säilytetty sellaisenaan kranaattikuoppineen kaikkineen.



Niemenkärjessä on taistelun muistoksi pystytetty muistomerkki.



 Sen alla olevaan tulenjohtobunkkeriin pääsee sisään.



Sisällä ei ole juurikaan mitään...


paitsi muistotaulu kaatuneille amerikkalaississeille...


ja näkymä merelle.


Alue on varsin suuri ja joka puolella on betonia: avonaisia tykistöasemia...


umpinaisia tykistöasemia (sellaiset oli ehditty valaa neljälle tykille)...



ja ylipäätään kaikenlaisia bunkkereita joita koluta.



Rangereiden vallattua suurin tappioin niemen kävi ilmi etteivät tykit olleet asemissaan, vaan  varastoituna vähän matkan päässä. Patterin aseistukseen piti kuulua 6 kpl 155 mm tykkejä. Yhden sellaisen putki on muistona alueella.



Elokuva The Longest Day (Atlantin valli murtuu, 1962) kuvattiin Pointe-du-Hocin rynnäkön osalta aidolla tapahtumapaikalla:



tiistai 15. syyskuuta 2015

D-Day: Omaha Beach

Normandian maihinnousu tehtiin viidelle sektorille, joista kaksi oli amerikkalaisten, kaksi brittien ja yksi (Juno) kanadalaisten vastuulla.



Kullakin rannikolla oli omat erikoispiirteensä. Utah oli varsin matalaa, ja ongelma oli päästä sen takana olevan tulvitetun alangon yli käytettävissä olevia pengerteitä myöten. Kansainyhteisön sektoreilla oli useita huvilakaupunkeja joka toi taisteluun jossain määrin urbaaneja elementtejä. Omahan rannikko oli puolustusta suosivaa jyrkännettä, josta pääsi ylös vain muutamaa laaksoa  (engl. draw) myöten. Kuten sotahistoriansa lukeneet muistavat, moni asia meni Omahalla pieleen: ilmapommitus ohi maalin, samoin laivaston tykkituli, vastassa oli parempia joukkoja kuin luultiin jne. Ensimmäiset hyökkäysaallot saivat vastaansa niin ankaran tulen että hyökkäys pysähtyi, ja oli vähällä epäonnistua kokonaan. Muutama rohkeampi taistelija ja päällystön jäsen sai hyökkäyksen kuitenkin liikkeelle, mutta paikka sai nimen "verinen Omaha" (Bloody Omaha).

Kesäkuussa 2015 ei mikään enää ollut kertomassa kesäkuun 6. päivän aamun tapahtumista vuonna 1944. Laskuvesi oli paljastanut rantaa pitkälti, samoin kuin invaasioaamuna. Tuolloin perusteena oli se, että rannan tuhannet esteet olisivat näkyvillä ja helpommin raivattavina



Aallot liplattivat rauhallisesti kuin millä tahalla biitsillä.


Nousuveden paljastama hiekkapinta oli ihmeen kova, lenkkareista tuli tuskin jälkeä siihen. Tämäkin oli tutkittu ennen invaasiota: ranta kantaisi tankkeja. Ja totta kyllä vaikka liittoutuneet menettivät panssarivaunuja uponneina (uivat tankit laskettiin veteen liian aikaisin, yksi Omahan takaiskun syitä sekin) tai vihollisen tulesta, en koskaan muista lukeneeni niiden juuttuneen kiinni.


Laskuvesi oli edelleen laskemassa joten vesi juoksi monessa kohtaa vielä merelle päin.


Täällä Omahan itäpäässä maihin oli ensimmäisenä noussut 1. jalkaväkivisioonan (Big Red One) jalkaväkirykmentti 16, edessään tällaiset maisemat  - ja kohti tuleva vihollistuli.


Matkan vesirajasta rantavallille juoksee minuutissa, mutta toisin lienee ollut asetta ja varusteita kantaen, luoti- ja kranaattisateessa. Henkiin jääneet kyyristyivät rantavallin suojaan kuvan pojan tavoin. Tähän hyökkäys pysähtyikin ensimmäisen ja toisen aallon osalta varhain D-päivän aamuna.


Rantavallia jatkuu molempiin suuntiin. Veden hiomista pikkukivistä käytetään englanniksi nimeä shingle.


Mutta, kuten sanottu, lopulta hyökkäys lähti taas kayntiin, ylös rinnettä ja tappioita kärsien, kohti päivän tavoitetta. Sitä ei Omahalla kuten ei muuallakaan täysin saavutettu, mutta joka tapauksessa illan tullessa maissa oli yli 100000 sotilasta ja riittävä sillanpää hyökkäyksen jatkamiseksi. Atlantin valli oli murrettu.


Collevillestä ajettiin vielä länteen aivan pitkin rantaa vievää tietä, ofi sektoreiden nimeltä Fox Green, Easy Red, Easy Green, Dog Red, Dog White ja Dog Green. Koko matkalta ranta oli kiivaiden taistelujen näyttämöä 6.6.1944 ja pitkään sen jälkeen kuumeisen toimeliaisuuden paikka kun vahvistuksia ja huoltoa rahdattiin maihin. Nyt seutu vaikuttaa autiudellaan. Kaikki sodan tuhot ja romu on raivattu...


mutta muistomerkkejä riittää siellä täällä.


Kuten aiemmin mainittiin Arromanchesin yhteydessä, myös amerikkalaisilla oli keinotekoinen Mulberry-satama. Kesäkuun jälkipuoliskon myrsky vanhingoitti pahasti molempia. Britit korjasivat omansa, mutta amerikkalaiset jatkoivat rahtausta ajamalla rampilla varustetut maihinnousulaivat rantaan nousuveden aikana ja purkivat ne alusten jäätyä laskuveden aikana kuivilleen.

maanantai 14. syyskuuta 2015

D-Day: Colleville-sur-Mer

Colleville-sur-Merin kylän alueella, aivan rantajyrkänteen tuntumassa, on Normandian amerikkalainen hautausmaa ja muistomerkki. Sinne on haudattu yli 9000 toisen maailmansodan taisteluissa kaatunutta amerikkalaista.


Valkoisten ristien loppumattomilta tuntuvat rivit olivat toki tuttuja monista kuvista, ja vaikkapa "Pelastakaa sotamies Ryan" -elokuva liikuttavista alku- ja loppukohtauksista.



Joitakin kaatuneita oli muistettu enemmän kuin toisia.


Mutta myös tuntematon sotilas ("known but to God") oli huomioitu, kukkasella ja Ranskan lipulla. Tunnistamattamia vainajia kalmistossa on kolmisensataa.


Juutalaissotilaiden haudat ovat saaneet ristin sijasta kuusikulmaisen tähden.


Hautausmaan päässä on muistomerkki...


jonka seinillä on esitelty taistelujen kulkua, tässä Normandian taistelut karttapohjoisesta käsin nähtynä...


ja tässä koko Luoteis-Euroopan (amerikkalaisittain ETO) sotanäyttämö perinteisemmin pohjoinen ylhäällä.


Kuten jo mainittiin, sankarihaudat ovat aivan rantakallion reunalla...


ja alas johtavaa polkua saavuttaa yhden amerikkalaisten kannalta verisimmän taistelukentän toisessa maailmansodassa.


.

perjantai 11. syyskuuta 2015

D-Day: Port-en-Bessin

Port-en-Bessiniin pysähdyttiin oikeastaan vain lounaalle, mutta tälläkin paikkakunnalla oli roolinsa suuressa maihinnousussa. Brittikommandot valtasivat kaupungin kiivaiden taistelujen jälkeen 8. kesäkuuta, minkä jälkeen satamasta tuli yksi PLUTOn (Pipe-Lines Under The Ocean) polttoaineputkien maihintulopaikoista. Niiden kautta pumpattiin löpöä liittoutuneiden ajoneuvoille suoraan Englannista.



Muistomerkki vuoden 1944 tapahtumien muistoksi näytti olevan 60-vuotisjuhlien ajoilta.


Vanhempaa sotahistoriaa edusti jo Vaubanin ajoilta (1600-luku) peräisin oleva torni.



Oven tukkeena oli kalterit, joiden läpi kurkistaessa kävi ilmi etä torni palveli korkeintan puisto-osaston varastona.




Vielä ylemmäs mäkeä kiivettyä avautui näkymä kaupungin "ulkosatamaan". Sen lisäksi oli vielä sulkuportin takana oleva pitkänomainen sisäsatama, johon kulku on vain nousuveden aikana.


Mutta mitäs tuolla rannalla on?


No ziljoonittain simpukankuoria taas kerran!

.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...